Suomen lipun historia

Suomen virallisena lippuna oli maamme itsenäistymiseen saakka ensin Ruotsin ja sen jälkeen keisarivallan aikana Venäjän lippu. Omaa lippua ei Suomella ollut, vaikka Suomen suuriruhtinaskunnalla oli oma leijonavaakunansa. Leijonavaakunaa käytettiin myös epävirallisesti Suomen suuriruhtinaskunnassa lippuna, jopa siinä määrin että vaakunan värit punainen ja keltainen tulivat eräänlaisiksi kansallisväreiksi.

Kun Maamme-laulu esitettiin ensimmäistä kertaa ylioppilaiden kevätjuhlassa Helsingin ulkopuolella Kumtähden kentällä vuonna 1848, kannettiin juhlissa ylioppilaskunnan lippua, jossa oli valkoisella pohjalla Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna. Tästä tapahtumasta alkoi lähinnä Zachris Topeliuksen herättämänä keskustelu Suomen lipusta ja useiden lippuehdotusten tekeminen.

1850- ja 1860-luvuilla käydyssä keskustelussa tuli esiin sininen ja valkoinen Suomen ns. kansallisväreinä. Varsinaista lippuehdotusta ei kuitenkaan koskaan käsitelty valtiopäivillä vaan keskustelua erilaisista ehdotuksista käytiin sanomalehdistössä. Useita lippuja, joita oli ehdotettu kansallislipuksi, käytettiin 1800-luvun lopulla huvilalippuina ja ennen pitkää sinivalkoiset värit tulivat yleisesti purjehdusseurojen lippujen ja viirien pääväreiksi.

Suomen itsenäistymisen yhteydessä käytettiin leijonalippua, joka muun muassa nostettiin senaatintalon, valtioneuvoston, lipputankoon 6.12.1917. Lippu sai muutaman kuukauden aikana 1917-18 lähes valtiolipun aseman. Lippu oli karmiininsinoberinpunainen, jonka keskellä oli kullankeltainen vaakunaleijona hopeanvalkoisine varustuksineen ja ruusukkeineen.

Siniristilippu

Keväällä 1918 lippuasiaa käsiteltiin eduskunnassa ja erilaisten vaiheiden jälkeen perustuslakivaliokunnan ehdotuksesta hyväksyttiin 27.5.1918 ehdotus sinivalkoisesta ristilipusta. Laki lipusta julkaistiin kaksi päivää myöhemmin. Lakiin on sen jälkeen tehty pieniä muutoksia, mutta lippu on pysynyt samana. Lippuluonnoksen vuodelta 1918 laativat taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen.