Tekoäly toiminnan peilinä – mahdollisuus viranomaistyön siilojen murtamiseen
Toimintaympäristömme murrosta leimaavat limittyvät kriisit ja kiihtyvä epävarmuus. Tämän kaiken keskellä tekoäly on virallisten ja epävirallisten reittien kautta siirtynyt vähitellen kokeiluista osaksi turvallisuustoimijoiden arkea.
Tekoäly mielletään usein tekniseksi hankinnankohteeksi tai kapeaksi resurssikysymykseksi. Todellisuudessa kyse on laaja-alaisesta ja kompleksisesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Sisäministeriön toukokuussa järjestämä ilmiöpäivä ”Tekoäly sisäisen turvallisuuden muutosvoimana” kokosi aiheen keskeisiä asiantuntijoita avaamaan tätä kokonaisuutta.
Keskustelun ydinviesti oli selvä: tekoäly tuo mukanaan ennakoimattomia, koko yhteiskuntaa läpileikkaavia uhkia, mutta samalla se tarjoaa viranomaisille poikkeuksellisen tilaisuuden tarkastella omia työtapoja ja prosesseja. Tämä kirjoitus vetää yhteen tilaisuuden keskeisen annin ja suhteuttaa sen sisäisen turvallisuuden laajempaan toimintaympäristöön.
Verkkorikollisuus iskee suoraan luottamukseen
Globaali teknologinen kilpajuoksu heijastuu suoraan arkeemme ja luo turvallisuusviranomaisille epäsymmetrisen haasteen. Keskusrikospoliisin Kyberrikoskeskuksen päällikkö Mikko Rauhamaa muistutti ilmiöpäivässä, että rikollisten ei tarvitse murehtia hallinnonalojen rajoista tai hankintalaista. Rikollisuudesta on tullut palveluliiketoimintaa, jossa tekoäly ei ainoastaan madalla kynnystä yksittäisiin rikoksiin, vaan mahdollistaa vaativien petoskampanjoiden ja kyberhyökkäysten automatisoinnin massamittakaavassa.
Erityisen huolestuttavaa on syväväärennösten (deepfake) arkipäiväistyminen, mikä haastaa yhä syvemmin koko informaatioympäristömme luotettavuutta. Suomen kieli ei enää toimi suojamuurina kalasteluviestejä ja huijauksia vastaan, sillä koneet kykenevät tuottamaan virheetöntä ja paikallisesti uskottavaa kieltä. Lisäksi uudet, helposti saatavilla olevat työkalut vetävät puoleensa yhä nuorempia tekijöitä, jotka kokeilevat kykyjään ymmärtämättä pitkälle vietyjen virtuaalisten tekojensa todellista vakavuutta ja kerrannaisvaikutuksia.
Suomen Erillisverkkojen teknologiajohtaja Antti Kauppinen nosti esiin kriittisen haavoittuvuuden: mitä tapahtuu, jos aidonnäköisiä valeviestejä aletaan tehtailla viranomaisten nimissä? Suomalaisen kokonaisturvallisuuden perusta on poikkeuksellisen korkea luottamus viranomaisiin. Jos usko viralliseen vaaratiedotteeseen rapautuu informaatiovaikuttamisen ja taitavien huijausten myötä, heikentyy kykymme toimia yhdessä todellisissa häiriötilanteissa.
Ketteryys on pienen maan valttikortti
Turvallisuusviranomaiset eivät voi jäädä vain seuraamaan teknologian kehittymistä sivusta. Suojelupoliisin erikoistutkija Veli-Pekka Kivimäki huomautti, että käynnissä on strateginen teknologiakilpailu suurvaltojen välillä, jossa laskentatehosta ja datasta on tullut uuden ajan geopoliittista valuuttaa. Vaikka Suomi on tässä kilpailussa pieni toimija, meillä on oma ainutlaatuinen vahvuutemme: kykymme matalan hierarkian viranomaisyhteistyöhön. Tämä edellyttää myös oman innovaatiokenttämme varjelua. Kivimäki muistutti, että suomalaiseen kärkiosaamiseen ja startup-yrityksiin kohdistuu jo valtiollista vakoilua, jolta on kyettävä suojautumaan.
Viranomaisyhteistyön potentiaalin hyödyntäminen edellyttää kuitenkin perinteisen toimintakulttuurin ravistelua. Puolustusvoimien Tekoälyosaamiskeskuksen johtaja Petteri Hemminki korosti, että suurin hidasteemme on hallinnon siiloutuminen. Jos jokainen organisaatio kehittää tekoälyratkaisujaan vain omien seiniensä sisällä omaa budjettiaan vahtien, menetämme kokonaiskuvan ja tuhlaamme niukkoja resursseja. Aalto-yliopiston hallituksen puheenjohtajan ja Silo AI:n perustajaosakkaan Tero Ojanperän sanoin emme voi jäädä odottamaan ulkoista kriisiä, joka pakottaisi meidät uudistumaan. Suojelupoliisin Kivimäki tarjosi tähän paneelikeskustelussa käytännönläheisen askeleen: viranomaisten on uskallettava luoda yhteisiä kokeiluympäristöjä, joissa teknologiaa testataan turvallisesti ja hallinnollisia raja-aitoja puretaan yhdessä tekemällä.
Tekoälyä ei tulisikaan nähdä laastarina, joka liimataan olemassa olevien prosessien päälle toimintaa tehostamaan. Päinvastoin se on väline, jonka avulla voimme kysyä: miksi teemme asioita tietyllä tavalla, ja miten voisimme suunnitella työmme kokonaan uudelleen? Jakamalla parhaita käytäntöjä yli sektorirajojen voimme luoda teknologiaosaamisestamme uudenlaisen kilven, joka suojaa ja hyödyttää koko yhteiskuntaa.
Kone ei väsy, mutta ihmismieli voi uupua
Kaikki puhe rakenteiden uudistamisesta ja hallinnon ketteryydestä uhkaa kuitenkin jäädä ontoksi, jos unohdamme yhtälön ratkaisevimman tekijän: päätöksiä tekevän ihmisen. Kun kehitämme uusia ratkaisuja turvallisuusympäristön haasteisiin, katse kääntyy helposti vain tietoverkkojen kestävyyteen ja kyberturvallisuuteen. Kuitenkin inhimillinen kognitio on itsessään yksi turvallisuustyön merkittävimmistä riskin lähteistä.
Helsingin yliopiston AIDEMOC-hankkeen konsortionjohtaja ja kognitiotutkija Anna-Mari Wallenberg ravisteli ilmiöpäivässä oletusta tekoälystä väsymättömänä apulaisena. Lupaamme usein, että kun kone hoitaa rutiinit, asiantuntijalle vapautuu aikaa kirkkaaseen, strategiseen ajatteluun. Kognitiotutkimus paljastaa kuitenkin moniulotteisemman todellisuuden. Ihmisaivoja ei ole luotu pelkkään passiiviseen monitorointiin. Kun kone suorittaa ja ihmisen tehtäväksi jää vain jatkuva, staattinen tulosten valvominen, tarkkaavaisuutemme herpaantuu. Luvatun helpotuksen sijaan kognitiivinen kuorma voi automaation myötä todellisuudessa jopa kasvaa.
Uuteen teknologiaan tottuminen tuo mukanaan myös kognitiivisia riskejä, kuten automaatiovinouman ja yliluottamuksen. Wallenbergin mukaan kyse on ilmiötason haavoittuvuudesta: mitä sujuvammin järjestelmiä käytetään, sitä suuremmaksi voi kasvaa riski sokeaan luottamukseen. Tällöin asiantuntija saattaa huomaamattaan yliarvioida kykynsä tunnistaa algoritmin tekemiä hienovaraisia, mutta vakuuttavasti muotoiltuja virheitä.
Turvallisuuskriittisessä päätöksenteossa tällainen kognitiivinen illuusio hallinnasta on järjestelmätason riski. Puolustusvoimien Hemminki muistutti operatiivisen toiminnan vaativan valmiutta ”liukuvaan autonomiaan”. Aikakriittisissä tilanteissa päätösvaltaa on voitava siirtää hetkellisesti koneelle, mutta asiantuntijan on kyettävä ottamaan ohjakset salamannopeasti takaisin. Jos kone syöttää vinoutunutta tietoa esimerkiksi häiriö- ja kriisitilanteiden tilannekuvaan tai esitutkintaan, inhimillisen harkinnan on kestettävä. Oikeusvaltiossa virkavastuuta, moraalista punnintaa ja monimutkaisten syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä ei voi ulkoistaa algoritmille.
Kun algoritmista tulee työkaveri, inhimillisyyden arvo korostuu
Ilmiöpäivässä tehtiin selväksi, että olemme siirtymässä passiivisten tekoälyavustajien ajasta kohti itsenäisemmin toimivien tekoälyagenttien aikakautta. Kun tekoäly tuodaan turvallisuustoimijoiden työpöydille, se muuttaa työtapojen ohella koko työyhteisön dynamiikkaa. Haaga-Helian vanhempi tutkija Anna Lahtinen osoitti ilmiöpäivässä, että tekoäly ei ole käyttäjilleen enää pelkkä passiivinen ohjelmisto, vaan yhä useammalle "aktiivinen kollega". Tämä työkulttuurin murros jakaa turvallisuustoimijoiden toisille teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ja vapauttaa luovuutta, kun taas toisissa tekoälyn asiantuntijuutta haastava luonne herättää stressiä ja huolta oman työn korvattavuudesta.
Tässä kohden teknologiamurros paljastuukin puhtaasti johtamishaasteeksi. Ihmisläheinen esihenkilötyö on tutkimusten mukaan työyhteisöjen tärkein suojatekijä. Uusien työkalujen jalkauttaminen ei onnistu vain lisenssejä jakamalla, vaan se vaatii johtajuutta, jossa työntekijät otetaan aidosti mukaan purkamaan vanhoja toimintamalleja ja määrittelemään, mikä on ihmisen ainutlaatuinen lisäarvo organisaatiossa jatkossa.
Tämä sama inhimillisyyden kaipuu heijastuu vahvasti myös organisaatioiden ulkopuolelle, suoraan kansalaisten kokemukseen. Vaikka Lahtisen esiin tuomien tutkimustulosten mukaan 74 prosenttia vastaajista uskoo generatiivisen tekoälyn parantavan julkisten palveluiden saavutettavuutta, peräti 70 prosenttia haluaa ehdottomasti säilyttää mahdollisuuden asioida ilman tekoälyä, oikean ihmisen kanssa.
Mitä pidemmälle prosesseja automatisoidaan ja mitä uskottavammin koneet – tai niitä hyödyntävät vihamieliset toimijat informaatiovaikuttamisessaan – simuloivat vuorovaikutusta, sitä korvaamattomammaksi aito inhimillinen kohtaaminen muuttuu. Turvallisuuden tunnetta ei voida rakentaa pelkkien saumattomien algoritmien varaan. Se syntyy luottamuksesta siihen, että järjestelmän takana on ymmärtävä ja vastuuta kantava ihminen. Rinnakkaiset, ei-digitaaliset väylät ja aidot kohtaamiset eivät ole kehityksen jarruja, vaan institutionaalisen luottamuksen ankkureita ja osa koko yhteiskunnan henkisen kriisinkestävyyden perustaa.
Toimintakulttuurimuutokseen vaaditaan rohkeutta
Tekoäly ei siis ole taikasauva, joka ratkaisisi turvallisuushallinnon viheliäiset ongelmat tai kroonisen resurssipulan itsestään. Pikemminkin se toimii peilinä, joka tekee näkyviksi niin hallinnon siilot kuin inhimillisen kognition haavoittuvuudet.
Lähivuosien tärkein turvallisuusteko ei tunnu olevankaan pelkkä uusimman teknologian hankkiminen, vaan kykymme pysähtyä sen tarjoamien mahdollisuuksien äärelle. Onko meillä, sisäisen turvallisuuden ammattilaisilla, uskallusta ja halua purkaa prosesseja yli organisaatiorajojen, suunnitella työtä kognitiivista kestävyyttä vaalien ja tunnistaa ne paikat, joissa inhimillinen harkinta on oikeusvaltion ehdoton edellytys?
Keskustelu tekoälystä ja sisäisestä turvallisuudesta jatkuu. Ilmiöpäivän ”Tekoäly sisäisen turvallisuuden muutosvoimana” tallenne on katsottavissa sisäministeriön verkkosivuilla.
Sini Erholtz
erityisasiantuntija
hallinto- ja kehittämisosasto