FI SV EN

Suomen lippu täyttää sata vuotta

Sisäministeriö 23.5.2018 9.11
Uutinen
Suomen lippu täyttää sata vuotta

Lipun historia on tutkimusmatka suomalaisuuteen ja kansalliseen mielenmaisemaan. Sata vuotta sitten taistelu omasta lipusta oli taistelua menneisyydestä ja oikeudesta määrittää suomalaisuuden syvin olemus. Pitkän ja monivaiheisen keskustelun jälkeen Suomen kansallinen identiteetti sai väreikseen sinisen ja valkoisen.

Useimpien maiden kansallisväreillä on heraldinen alkuperä. Heraldiikan eli vaakunaopin perussäännön mukaan tarvitaan vähintään kaksi väriä, joista toinen on tumma ja toinen vaalea, jolloin syntyy kontrasti ja lippu näkyy kauas. Lippukysymys muodostuikin suureksi riitakysymykseksi väreistä. Siniseltä väriltä ei puuttunut historiallisia juuria, mutta punapohjainen leijonalippu ja punakeltainen ristilippu saivat kannatusta erityisesti ruotsinkielisten kansanedustajien keskuudessa.

Debatti alkoi jo 1848

Suomen lipusta ja sen väreistä keskusteltiin vuosikymmeniä. Keväällä 1848 ylioppilaiden juhlassa Helsingin Toukolassa kannettiin ylioppilaskunnan lippua, jossa oli valkoisella pohjalla Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna. Tästä tapahtumasta alkoi lähinnä Zachris Topeliuksen herättämänä keskustelu Suomen lipusta ja useiden lippuehdotusten tekeminen.

Sininen ja valkoinen nousivat esiin 1850- ja 1860-luvuilla käydyssä keskustelussa, jossa Suomen kansallisvärejä hahmoteltiin. Varsinaista lippuehdotusta ei kuitenkaan koskaan käsitelty valtiopäivillä, vaan keskustelua erilaisista ehdotuksista käytiin ajan mediassa. Useita lippuja, joita oli ehdotettu kansallislipuksi, käytettiin 1800-luvun lopulla huvilalippuina ja ennen pitkää sinivalkoiset värit vakiintuivat esimerkiksi purjehdusseurojen lippujen ja viirien pääväreiksi.

Värien taisto

Suomen itsenäistymisen yhteydessä käytettiin leijonalippua, joka muun muassa nostettiin Senaatintalon ja valtioneuvoston lippusalkoon 6.12.1917. Lippu sai muutaman kuukauden aikana lähes valtiolipun aseman vuosina 1917–1918. Lippu oli karmiininsinoberinpunainen ja sen keskellä oli kullankeltainen vaakunaleijona hopeanvalkoisine varustuksineen ja ruusukkeineen.

Keskustelu lipusta jäi tammikuussa 1918 syttyneen sisällissodan pauhun alle. Aseiden vaiettua toukokuussa 1918, punainen lippu ei kansakunnan, tai ainakaan voittajien mielenmaisemassa, vaikuttanut enää erityisen vetävältä ajatukselta. Sisällissota oli päättynyt valkoisten voitonmarssiin Helsingissä.

Symbolisesti punainen on vuosikaudet ollut vastakohtien väri. Kauneuden ja pahuuden, voiton ja veren, elämän ja kuoleman taistelua ilmentävä punainen toistui myös vallankumouksen lipuissa; ensin Ranskassa ja myöhemmin Venäjällä.

Yksi yhtenäinen kansa

Rauhan tultua punainen väri arvelutti porvareita. Mielleyhtymä punakaartiin oli liian voimakas. Työväestö taas yhdisti punakeltaisen miekalla varustetun leijonavaakunan säätyjen hirmuvallan tunnukseksi. Punakeltaisten vaakunavärien kannattajista monet kääntyivät sinivalkoisen lipun kannattajiksi.

Eduskunta halusi päättää Suomen lipusta nopeasti. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan esitys valkoisesta siniristilipusta ei innostanut taitelija luutnantti Akseli Gallen-Kallelaa, joka johti sotilaspukukomitean piirustuskonttoria. Mestarin lomaillessa maaseudulla yleisesikunnan piirustuskonttorissa toiminut taiteilija Eero Snellman viimeisteli lippuluonnoksen valiokunnan käsiteltäväksi taitelija Bruno Tuukkasen avustuksella.

Uusissa luonnoksissa mariininsinistä ristiä levennettiin ja sinistä väriä tummennettiin. Punakeltainen leijonavaakuna sommiteltiin lipun keskelle, jolloin värien kompromissi uudeksi kansallissymboliksi oli valmis. Siniristilipusta tuli kansallislippu. Valtiolippuun, tasavallan presidentin sekä puolustusvoimien lippuun jäi vanhemmasta lipusta muistoksi punakeltainen vaakuna ristin keskelle.

Perustuslakivaliokunnan mietintö hyväksyttiin yksimielisesti 28.5.1918 eduskunnassa. Laki lipusta vahvistettiin seuraavana päivänä, jolloin Senaatti kokonaisuudessaan allekirjoitti eduskunnan säätämän lain vahvistamisen. Lakiin on sen jälkeen tehty pieniä muutoksia, mutta lippu on pysynyt samana. Suomen lipun 100-vuotisjuhlaa vietetään nyt toukokuussa 2018.

Liputus kuuluu kaikille

Suomen lippukulttuurin perinteet ovat yleiseurooppalaisella asteikolla mitattuna varsin nuoret ja vähäiset. Liputtamiseen ja itsenäisyyden juhlimiseen liittyy paljon varovaisuutta. Lippua kunnioitetaan syvästi ja lipun salkoon nostamista jännitetään. Kysytään, kehtaisiko nyt liputtaa ja mietitään, miten lippu pitikään viikata oikeaoppisesti.

Jännittäminen on turhaa. Liputtamisen voi ottaa rennosti, kunhan kohtelee lippua kunnioittaen. Suomesta sopii iloita, ja mikäpä olisi verrattomampi tapa kuin nostaa satavuotias Suomen lippu salkoon.

Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa Caius Kajantin teosta Siniristilippumme.

Lisätietoja:
erityisasiantuntija Hanne Huvila, 0295 488 313, etunimi.sukunimi@intermin.fi