Palautussopimukset

Takaisinottosopimuksia eli niin kutsuttuja palautussopimuksia on kahdenlaisia: Euroopan unionin takaisinottosopimuksia ja kahdenvälisiä takaisinottosopimuksia.

Lisäksi on olemassa muita takaisinottoa koskevia sopimuksia ja yhteisymmärryspöytäkirjoja.

EU:n takaisinottosopimukset

EU voi perustamissopimuksensa nojalla tehdä EU:n ulkopuolisten maiden kanssa sopimuksia, jotka koskevat näiden maiden kansalaisten palauttamista unionin alueelta koti- tai lähtömaihinsa. Nämä EU:n tekemät takaisinottosopimukset kattavat kaikki jäsenmaat, jolloin erillisiä kahdenvälisiä sopimuksia ei tarvita.

Jäsenmailla on mahdollisuus EU:n takaisinottosopimusten puitteissa laatia tarkempi kahdenvälinen täytäntöönpanopöytäkirja.

Tällä hetkellä EU:lla on voimassa oleva takaisinottosopimus seuraavien valtioiden ja itsehallintoalueiden kanssa:

• Albania (2006)
• Armenia (2014)
• Azerbaidžan (2014)
• Bosnia-Hertsegovina (2008)
• Georgia (2011)
• Hongkong (2004)
• Kap Verde (2014)
• Macao (2004)
• Moldova (2008)
• Montenegro (2008)
• Pakistan (2010)
• Pohjois-Makedonia (2008)
• Serbia (2008)
• Sri Lanka (2005)
• Turkki (2014)
• Ukraina (2008)
• Valko-Venäjä (2020)
• Venäjä (2007).

Euroopan unionin neuvosto on antanut komissiolle valtuuden neuvotella takaisinottosopimuksista myös seuraavien valtioiden kanssa:

• Algeria (2002)
• Jordania (2015)
• Kiina (2002)
• Marokko (2000)
• Nigeria (2016)
• Tunisia (2014).

Näiden maiden osalta neuvotteluprosessi ei ole toistaiseksi edennyt takaisinottosopimukseen saakka.

Kahdenväliset takaisinottosopimukset

EU-sopimusten lisäksi Suomella on kahdenvälinen takaisinottosopimus seuraavien valtioiden kanssa:

• Bulgaria (1998)
• Kosovo (2013)
• Latvia (1997
• Liettua (1997)
• Romania (2001)
• Sveitsi (2010)
• Viro (1996).

Kahdenvälisiä takaisinottosopimuksia on yhä mahdollista solmia niiden maiden kanssa, joiden kanssa komissio ei neuvottele EU:n tasoisesta takaisinottosopimuksesta.